Luulin tietäväni, mitä dieetti on. Osittain tiesinkin, mutten koskaan ennen ole ollut tilanteessa, jolloin en kertakaikkiaan voi ottaa omenaa, pähkinöitä tai kakkupalaa, vaikka tekisi mieli. Olen toki ollut dieetillä, mutta ihan omaksi iloksi ilman varsinaista päämäärää ja tavoitetta.
Minulla tämä syömisten rajoittaminen on johtanut oman suorituskykyni laskuun. Ehkei voi ihan puhua romahtamisesta, mutta en selvästikään pysty yhtä koviin suorituksiin, mitä aikaisemmin.
Fakta on se, että odotan kovasti kisadebyyttini jälkeistä aikaa, jolloin voin ravita kehoani kunnolla ja pystyn treenaamaan kovemmin. Haluan sitäpaitsi olla normaalikuntoinen, normaalin näköinen. Sellainen hyvinvoiva urheilija. Nyt en siltä näytä, eikä olo siltä tunnu. Oloni on välillä nälkäinen, välillä täysinäinen, välillä väsynyt, välillä superväsynyt, friikki, välillä ihan hyvä ja tavallinenkin.
Se, että huomaan kehitystä, saa aikaan hirmuisen onnentunteen. Sellaista liikunnan riemua ja tajunnan räjäyttävää fiilistä, jolloin tekis mieli kirkua, kun onnistuu paremmin kuin koskaan. Nyt en ole päässyt kokemaan tällaista onnentunnetta hyvään aikaan. Kyllä urheilu edelleen tuottaa iloa ja hyvää oloa, mutta siitä puuttuu jokin.
Kalenteri kertoo, että noin kolme viikkoa jaksettavana ja sen jälkeen saan palata takaisin kehityskaudelle tekemään ennätyksiä. Se on paljon palkitsevampaa, kuin oman kisakunnon etsiminen ja löytäminen.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti